Älkää tehkö niinkuin minä vaan tehkää niinkuin minä sanon! Paitsi että nyt tässä en sano mitään.

Olin tehnyt aikataulun jonka mukaan piti juosta, kirjoitin sen kynällä käsivarteeni kotona. Parkkipaikalla jaettiin mainoksia minulle aivan tuntemattomasta juoksutapahtumasta toukokuussa; 2. teboil puolimaraton.

Olin harjoitellut hyvin huonosti. Ei tarpeeksi usein pitkiä lenkkejä. Jostain syystä parin viikon ajan jalat olivat olleet kuin makaronia ja särytkin olivat melkoiset. Juuri ja juuri selvisin hieronnan aiheuttamasta kivusta.

Tänä vuonna näin sen henkilön joka veti alkujumppaa Otaniemen kentällä, viime vuonna jäi hämärän peittoon mistä se ääni ja musiikki kuuluivat.

Samalla rannalla ja polulla kävin köpöttelemässä kuin vuonna 2004. Tunsin itseni mattimeikäläiseksi tönkköjalkoineni.

Katsoin kello 13 olleen 7,5 km:n lähdön. Miten ne starat voivatkin juosta niin kauniisti?

Huomasin heti alussa että minulla on liikaa vaatteita vaikka ei ollut kuin trikoot ja pitkähihainen paita. Käärin hihat aika pian ja myöhemmin nostin paidan helman ylös. Alussa yritin valita jotakuta jonka perässä menisin sillä periaatteella että tuota en ohita mutta huomasin sen turhaksi. Vaivuin omiin ajatuksiini ja menin vain.

Katsoin kelloa 5 km:n kohdalla, 3 minuuttia aikataulusta myöhässä. Mankkaan Turvesuolla piti käydä pusikossa. Kohta tuli 10 km täyteen, jäljessä jo 12 minuuttia. Pulssi 162, ei auta mikään. Huoltopiste. Viime vuonna tässä vaiheessa alkoi tuntua että minä osaan tämän, nyt ei tuntunut.

Mittasin pulssin taas 13 km:n kohdalla, 162, ei suju ei. Vauhti hidastui eikä kovempaa vauhtia uskaltanut ajatella.

Tarvaspään lähellä silta notkui kun monta ihmistä ylitti sitä samanaikaisesti. Meren rannalla tuuli ihmeteltävän kovaa. En viitsinyt katsella kelloa, kaikki oli menetetty.

15 km ja toinen huoltopiste. Loppumatka loivia ylämäkiä ja alamäkiä. Eräs mieshenkilö kertoi ohittaneensa minut jo ainakin kolme kertaa ja minä tietysti hänet. Kuminauhamaista juoksua. Kun hän yritti neljättä kertaa ohi minä aloitinkin loppukirin. Loppumatkalla jalkaan alkoi sattua ja tänään huomasin että olen juossut jalkani mustelmille, mielenkiintoista.

Viime vuonna reitti oli 16,5 km, nyt se oli pidennetty 18 km:iin. Olin 16,5 km:n kohdalla 15 minuuttia myöhemmin kuin viime vuonna, vauhti siis 1 min/km hitaampi tänä vuonna. Lopun matkaa annoinkin sitten mennä vauhdilla; ohitin viimeisellä kilometrillä noin kymmenen ihmistä, maalisuorallakin menin vielä muutamasta ohi. Kummallisesti voimat loppuivat siihen maaliin pysähtyessä. Nyt olin ensimmäistä kertaa viimeisillä sadoilla metreillä tosissani. Karsinassa joutui odottamaan jonossa että numerolapusta irrotetaan tarkistuslipuke. Edelläni ollut mies kysyi aioinko vielä viime metreillä ohittaa hänet; yritinhän minä.

Ketään tuttuja ei näkynyt kentällä enkä jäänyt ihmettelemään, oli jo kiire muualle. E oli odottamassa ja vei autolla kotiin.

Aika oli 20 minuuttia huonompi kuin piti. Hävisin vedonlyönnin, hävisin Teräsmiehelle 47 minuuttia. Ero sai olla korkeintaan 34 minuuttia. En ehtinyt nähdä palkintojenjakoa, ei hänkään kyllä päässyt 10 parhaan joukkoon (olisi nyt vähän yrittänyt vielä) niinkuin viime vuonna.

+1 päivä: Valittelin kipujani. Tätä tämä nyt sitten on. Kokemuksen opetus lienee se että aina ei voi voittaa (itseään?) ja kivut voivat olla arkipäivää. Täytynee seuraavat pari viikkoa käydä vain uimassa. ;-)

Aika 1:55.